Koiraluku, oikea aika ja koirattomuus

Olen keväällä 2020 pohtinut sopivaa koiralukua, mutta koska tästä on jo mennyt tovi, päätin alkaa pohtia asiaa uudelleen. Postauksesta on mennyt lähes viisi vuotta, joten siinä ajassa hyvin moni asia on omassa elämässäkin ehtinyt muuttua. Postaushetkellä Bamse oli ainoa koira, kun taas nyt meillä on Bamsen lisäksi myös Panda.

Mielestäni tässä tilanteessa kaksi koiraa on sopiva määrä. Bamse ja Panda ovat molemmat sen verran vilkkaita, ettei tässä ole realistisesti edes oikein tullut ajateltua kolmatta koiraa. Pandahan tuli meille Bamsen ollessa kaksivuotias.

Tuo kaksi vuotta on minimi-ikäero, jonka koirilleni haluan. Bamsen ja Pandan kohdalla se on johtanut siihen, että ne ovat olleet aina kuin paita ja peppu. Niistä on hyvin seuraa toisilleen. Tosin luultavasti tilanne olisi sama isommallakin ikäerolla, mutta kuitenkin. Bamse oli ikionnellinen, kun Panda saapui meille.

Voisin kuvitella ihan maksimikoiraluvuksi kolme koiraa. Se on osoittautunut Netan täällä käydessä sellaiseksi määräksi, jonka yksikin ihminen pystyy lenkittämään. Lisäksi kerrostaloasunnossa ei ole tilaakaan loputtomiin, joten ei täällä mitään kunnon koiralaumaa voisikaan pitää.

Ajatuksen tasolla kolmas koira voisi olla mahdollinen sitten joskus, mutta tässä hetkessä se ei tule tapahtumaan. Pidän sitä kuitenkin mahdollisena joskus tulevaisuudessa, kun Bamse ja Panda ovat vähän vanhempia. Bamse täyttää kesällä kuusi vuotta ja Panda neljä, joten kiire ei ole minnekään.

Täysin koirattomaksi emme kuitenkaan aio tulevaisuudessa jättäytyä. Kyllä tämä koirahomma vie kuitenkin mennessään. Ja koirista on paljon iloa, vaikka välillä ne nyt tietenkin aiheuttavat stressiä kaiken maailman asioilla. Mutta koiraton elämä? Ei kiitos!

Olen elänyt koiratonta aikaa vajaat neljä vuotta. Tällöin kodissani ei asunut koiraa. Netta sopeutunut elämään kerrostaloasunnossa ja vaikutti stressaantuneelta, minkä vuoksi päätin että olisi parempi antaa sen asua vanhempieni luona. Se on paikka, jossa se on onnellisimmillaan. Sittemmin Netta on ollut joitain kertoja pääkaupunkiseudulla käymässä, mutta se ei ole yli vuoteen ollut täällä ihan jo siksi, että sillä on reilusti ikää ja sen on varmasti nyt mukavampi olla tutuissa ympyröissä.

Koirattomuus mahdollisti toki monta asiaa. Pystyi tulemaan ja menemään miten halusi, kun kotona ei ollut koiraa odottamassa. Mutta se oli sitä aikaa. En vaihtaisi niitä vuosia pois, mutta en vaihtaisi koirallisuuttakaan niihin vuosiin. Kaikelle on aikansa ja paikkansa.

Koiran omistamisen eduista ja haittapuolista voisi oikeastaan laatia ihan oman postauksensa, koska siitä varmasti riittäisi kirjoitettavaa. Katsotaan onko se kirjoituslistalla sitten jossain vaiheessa. Katsotaan nyt, miten tämä blogihomma lähtee tästä sujumaan.

Montako koiraa on tarpeeksi?

Yksi koiran omistamisen ikuisuuskysymyksistä on koirien määrä. Montako koiraa on tarpeeksi? Entä voiko koiria olla liikaa? Ja mikä pahinta, näihin kysymyksiin ei ole olemassa yhtä oikeaa vastausta, vaan jokaisen pitää määritellä se vastaus itse.

Olen sitä mieltä, että koiria on liikaa silloin, kun niistä ei voida huolehtia tarpeeksi hyvin. Joissakin tilanteissa yksikin koira voi olla liikaa. Ennen koiran hankintaa onkin syytä pohtia, millaisen kodin voi koiralle tarjota ja millaisen koiran voi hankkia. Tässä postauksessa en kuitenkaan aio enempää ottaa kantaa muiden koiran hankkimisiin, vaan käyn läpi omia pohdintojani.

Minulla ja avopuolisollani on tällä hetkellä yksi koira, Bamse. Kotona asuessani koiria oli kerrallaan 1–3. Lähdin opiskelijaan olettaen Netan sopeutuvan kaupunkielämään, mutta lopulta päädyinkin siihen ratkaisuun, että jäin muutamaksi vuodeksi koirattomaksi.

Tässä nykyisessä elämäntilanteessa koen, että yksikin koira on tarpeeksi. Varsinkin nyt kun Bamsekin on vielä käytännössä pentu. Ehdoton yläraja koirille tässä tilanteessa olisi ehkä kaksi tai kolme, mutta ensin Bamsen pitää saada kasvaa rauhassa aikuiseksi.

Haluaisimme Bamsen olevan kaksi- tai kolmevuotias ennen seuraavan koiran tuloa. Olisi mukavaa ehtiä ensin nauttimaan vähän aikuisemman Bamsen seurasta ennen kuin ns. penturumba alkaisi uudelleen. Ettei elämä vuodesta toiseen olisi pelkkää perusasioiden opettelua.

Tällä hetkellä kaksi tai kolme koiraa olisi siksi sopiva määrä, että pienehköön kerrostalokaksioon ei mahtuisi mukavasti kahden ihmisen lisäksi kovin monta koiraa. Varsinkaan jos kaikki koirat tunkisivat sänkyyn nukkumaan. Bamse varmasti nauttisi koirakaverista, mutta sitä saadaan vielä odottaa pidempi tovi. Bamse pitää jo yksinään huolen siitä, että meillä riittää tekemistä. Kaikki ajallaan.

Millaista on koiran omistaminen opiskelijana?

Olen elänyt opiskelijaelämää sekä koirallisena että koirattomana, ja nyt onkin aika pureutua siihen. Miten yhdistetään koira, opinnot ja muu opiskelijaelämä? Miten paljon koiran omistaminen rajoittaa elämää? Mitä kaikkea kannattaa ottaa huomioon?

Aloitin opintoni syksyllä 2015 mielessäni vahva ajatus siitä, että olisin koirallinen opiskelija. Muutin syyskuussa Vantaalle ja Netta muutti sinne pari viikkoa myöhemmin. Orientaatioviikon ajan pyörin kaverini nurkissa, jolloin Netta tietenkin asui vanhempieni luona. Netta ei myöskään asunut luonani vielä fuksiaisten aikaan.

Sinä syksynä koirallista elämää kesti kuitenkin loppujen lopuksi vain pari kuukautta. Netta ei sopeutunutkaan elämään kaupungissa. Se ei ollut tottunut kerrostaloon saati sitten kaupungissa elämiseen. Se ei ollut oma itsensä, vaan jotenkin vaisumpi kuin ennen. Marraskuussa se lähti lomalle kotikotiin, ja lopulta päätin, että sinne se saa myös jäädä. 

Se oli yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä. Mietin silloin, ajattelevatko muut minun vain hylänneen Netan kotikotiin, vaikka tein valintani vain Netan parhaaksi. Kyse ei ollut vain minusta, vaan kyse oli myös Netan elämästä. Enkä halunnut Netan asuvan paikassa, jossa se ei selvästikään ollut onnellisimmillaan. Sen oli parempi asua kotikotona, jossa se oli kasvanut pienestä pennusta aikuiseksi koiraksi.

Sen syksyn jälkeen Netta on muutamia kertoja ollut käymässä pääkaupunkiseudulla. Se on myös nähnyt kaikki asunnot, joissa olen pääkaupunkiseudulla asunut. Netan lyhyiden visiittien aikana oli mahdollista elää edes hetken ajan sitä koirallista elämää.

Nyt koirallista elämää onkin jatkunut kesästä asti. Netta oli meillä käymässä kesällä ja oli täällä itse asiassa silloinkin, kun Bamse tuli. Toissapäivänä tulikin kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun Bamse tuli meille. Sen jälkeen koiratonta elämää on ollut vain väliaikaisesti silloin, kun vein Netan hoitoon ennen Pietarin-reissua. 

Koiranomistajien on otettava huomioon, ettei koira voi olla liian kauan yksin kotona. Tämä koskee kaikkia koiranomistajia, ei pelkästään opiskelijoita. Koiran ollessa yksin ei sitseille voi jäädä juhlimaan aamuun asti, eikä kahdeksan tunnin työpäivän päätteeksi ei voi mennä tuntikausiksi kauppoihin ja ehkä terassille istumaan.

Se on kuitenkin lähinnä valintakysymys. Harvoin olen ilman koiraakaan viihtynyt jatkoilla kauaa. Toki nykyisin asun yhdessä avopuolisoni kanssa. Jos avopuolisoni on kotona ja minä vaikkapa jotain keikkaa katsomassa, ei Bamse ole yksin kotona. Olen voinut mennä keikalle esimerkiksi yliopistolta ja voin keikan jälkeen käydä kaupassa. Tilanne olisi kuitenkin täysin toisenlainen, jos asuisin yksin.

Netan asuessa Vantaalla asuin vielä yksin, mutta Bamsen omistan tosiaan yhdessä avopuolisoni kanssa. Tämä ero oli ensimmäinen, joka minulle tuli mieleen, kun mietin Netan ja Bamsen kanssa asumista. Vaikuttaahan se vääjäämättä elämään, onko koirasta vastuussa yksin vai jonkun toisen kanssa. 

Yksin asuessani vastuu oli pelkästään minulla. Muistan kerran ulkoiluttaneeni Nettaa samalla, kun itse olin kunnon flunssassa. Fuksiseikkailun aikana kaverini kävi ulkoiluttamassa Netan. Tällaisissa tapauksissa tukiverkoston tarve korostuu. Tuohon aikaan en Netan vuoksi ollutkaan tapahtumissa pitkään.

En kuitenkaan missään nimessä ole sitä mieltä, etteikö yksin asuvakin opiskelija voisi omistaa koiraa. Kaikki on täysin kiinni omista aikatauluista ja menoista. Ei se mene niin, että koiran voisi omistaa vain, jos asuu jonkun kanssa. Olen itsekin hetken ollut se yksinasuva koiranomistaja. 

Koira vaatii aina sitoutumista, asuipa sitten yksin tai ei. Samoin koira rajoittaa jonkin verran elämää, mutta on meistä jokaisesta kiinni, miten sen asian kokee. En koe, että menetän siinä mitään, vaikka aikataulut pyörivät pitkälti Bamsen ympärillä. 

Moni voisi ajatella, ettei opiskelijalla ole aikaa koiralle. Se ei pidä paikkaansa. Olemme saaneet sovitettua koiran omistamisen, yliopistolla käymisen ja muun elämän hyvin yhteen. Esimerkiksi minulla on harvoin kahdeksan tunnin päiviä yliopistolla. Viimeksi sellainen taisi olla, kun opiskelin vielä ensimmäistä vuotta. Ja se kahdeksan tuntiahan vastaa jo perinteisen työpäivän pituutta.

Tietysti päivien pituus on pitkälti sidoksissa siihen, mitä opiskelee ja miten paljon kursseja käy. Minulla kaikki kurssit ovat läsnäolopakollisia, joskin joitain kertoja pystyy olemaan pois (mikä on hyvä, jos vaikkapa sairastuu). Muista opiskelualoista en uskalla sanoa mitään, koska minulla ei ole niiden opetuksesta niin paljoa tietoa.

Syksyllä Bamse oli mukanamme fuksiaisten rastilla. Sosiaalistaminen sujui siinä näppärästi. Pentu sai uusia kokemuksia, eikä se joutunut olemaan yksin kotona. Bamse oli rastilla mahdottoman reipas ja sai paljon rapsutuksia niin fukseilta kuin muiltakin ihmisiltä. 

Ensi kesä menee toki töiden parissa, mutta tiedämme Bamsen osaavan olla yksin. Se on myös hyvää harjoitusta Bamselle, koska se ei kovin usein ole pidempiä aikoja yksin kotona. On kuitenkin hyvä, että se tottuu mahdollisimman moneen asiaan.

Aikataulujen joustavuus on ollut myös hyvä Bamsen sosiaalistamisen kannalta. Toki se onnistui elokuussa myös vapaapäivien aikana. Opintojen aikana on kuitenkin ollut se etu, että välillä on saattanut olla vapaata keskellä päivääkin. Tällöin kaikki ohjelma ei ole painottunut iltoihin. En toki sano, että näin on kaikilla työssäkäyvilläkään, sillä kaikki eivät tee töitä kahdeksasta neljään.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että koiran omistaminen ja opiskelu ovat sujuneet hyvin. Täytyy vain priorisoida. Jos ottaa koiran, sitoutuu siihen, ettei voi mennä ja tulla yhtä vapaasti kuin ennen koiran tuloa. Elämä on täynnä valintoja, eikä kaikkea voi aina saada. Koen kuitenkin ainakin itse, että koiran omistaminen on minulle arvokkaampaa kuin jatkuva poissa kotoa oleminen.

En usko, että koiran omistaminen opiskeluaikana poikkeaa juurikaan siitä, millaista olisi omistaa koira työelämässä ollessa. Totta kai elämä muuttuu silloin, mutta pohjimmiltaan ollaan samojen kysymysten äärellä. Päiväohjelma vain muuttaa muotoaan. 

Haluan siis sanoa, että koiran omistaminen opiskelijana on täysin mahdollista. Asui sitten yksin tai jonkun toisen kanssa. Vaikka koirasta pitää kantaa vastuu, tuo koira myös elämään paljon hyvää. Enkä vaihtaisi Bamsea mihinkään.

Epäreilu on maailma, se on selvää

Bamsen jalan tilanne on taas kerran herättänyt ajatuksia. Toivon todella paljon, että jalassa ei olisi mitään vikaa. Kunpa kyseessä olisi jokin vähemmän vakava juttu. Kunpa kyseessä ei olisi vaikkapa ristisidevaurio. Vaan ei tässä kai auta muu kuin odottaa eläinlääkärin yhteydenottoa.

Helpottavaa oli kuitenkin saada kuulla, että polvi oli luutunut hyvin ja että laitetut pinnatkin ovat paikallaan. Olin jo ajatellut, että meidän tuurillamme ne olisivat varmaan lähteneet liikkeelle, jolloin ne olisi pitänyt poistaa. No, onneksi ei.

Muistan, kun kävimme kesällä katsomassa pentuja. Muistan myös, kun elokuussa kävin neuvottelemassa pennun vakuutuksista. Vähätpä silloin tiedettiin, että eläinlääkärikuluvakuutukselle olisi tarvetta vain neljä kuukautta myöhemmin.

Olikin onni onnettomuudessa, että otimme sen vakuutuksen. Yhdelläkään muulla koirallamme ei ole ikinä ollut eläinlääkärikuluvakuutusta. Eikä yhdellekään muulle koirallemme ole sattunut mitään tällaista. On ollut nastaa kitalaessa ja käärmeenpuremaa jalassa, mutta ikinä keneltäkään ei ole murtunut mitään.

Säikähdimme lauantaina todella paljon, kun Bamse yhtäkkiä kiljaisi ja alkoi roikottaa sitä leikattua jalkaansa. Sehän oli tosiaan vain syönyt puruluuta lattialla. Se ei alkanut ontua kesken leikin. Ja silloin kun sen jalka murtui, se oli myös maannut lattialla ja alkanut yhtäkkiä huutaa. Vaikka tajusimme nopeasti, ettei mitään luultavasti ole murtunut, olimme huolissamme.

On vaikea tajuta, että tällaista on käynyt Bamsen ikäisen pennun kanssa. Varsinkin jos nyt joudutaan vielä uusiin tutkimuksiin. Ja jos vielä selviää, että jalassa onkin jotain muuta vikaa. Muut koiramme eivät olleet joutuneet käymään eläinlääkärissä näin usein näin lyhyen ajan sisään (tai tähän ikään mennessä).

Elämä ei ole reilua. Mutta välillä se on niin vaikea hyväksyä. Niin on nytkin, vaikka kyse ei ole mistään elämän ja kuoleman asiasta. Kaikkein haluaisimme, että Bamse tulisi kuntoon. Että se pääsisi taas nauttimaan iloisesta elämästään. Ja ennen kaikkea että asiat selviäisivät jotenkin.

Kaikki tapahtuu yhtäkkiä, en ymmärrä

Bamsen jalkaleikkaus on tosiaan käynnistänyt päässä ajatusmyrskyn. Ensinnäkin on niin outoa, että vielä tiistaiaamuna kaikki oli hyvin. Sunnuntainen ontuminen oli loppunut ja edessä oli ainakin viikon mittainen hihnalenkkikuuri, jonka jälkeen kaiken piti palata ennalleen. En olisi todellakaan uskonut, että Bamsen jalka murtuu ja että keskiviikkona on leikkaus.

Mutta niin alkoi ontuminen. Eläinlääkäri ei löytänyt mitään varmaa ja teki lähetteen ortopedille. Jalka paljastui murtuneeksi. Bamse jätettiin leikattavaksi. Kaikki tämä tapahtui yhden vuorokauden sisällä. Ei voi kuin olla kiitollinen siitä, että apu on ollut lähellä.

Mieleen nousi kysymys: "Miksi?" Miksi Bamselle kävi näin? Mutta siihen emme koskaan saa vastausta. Elämä on epäreilua ja välillä käy näin. Ja asiatkin voisivat olla huonommin. Ainakin Bamse tulee kuntoon. Silti on vaikeaa hyväksyä, että tällainen tapaus tuli omalle kohdalle. 

Elämä on todella arvaamatonta. Koirien kanssa kaikkeen ei voi varautua, vaikka kuinka yrittäisi. Aina voi toki yrittää ajatella erilaisia vaihtoehtoja, mutta silti voi sattua yllättäviä tapauksia. Eihän kukaan koskaan odota, että tällainen sattuisi omalle kohdalle.

Tuntuu myös epäreilulta, että tällaista sattuu näin nuorelle koiralle. Edessä piti sunnuntaina määrätyn hihnalenkkikuurin jälkeen olla taas lenkkeilyjä metsässä. Bamsen piti päästä juoksemaan vapaana. Nyt siinä kestää pidempään. Ja vaikka tässä olisi voinut käydä pahemminkin, niin silti se totta kai harmittaa.

Mielessä on käynyt myös huoli. Oli piinallista odottaa Bamsea kotiin. Huoli oli läsnä jo tiistaina, jolloin Bamse alkoi liikkua kolmella jalalla. Toivoin vain, että ortopedillä selviäisi jotain ja että siellä ei selviäisi mitään kamalan vakavaa. Olin tosiaan ajatellut myös kinnervian mahdollisuutta, mutta kinner oli paikallaan. Eilen ortopedikin sanoi, että olisi rodun huomioon ottaen veikannut ensin kinnervikaa. 

Yhdenkään aiemman koiramme kohdalla ei ole käynyt mitään tällaista. On toki ollut kaikenlaista muuta, mutta keneltäkään ei ole ikinä murtunut jalkaa. Kai se sitten aina menee, että mitä enemmän koiria elämässä on, niin sitä enemmän kaikenlaista uutta tulee vastaan.

Netta ensimmäisenä omana koirana

Yksitoista vuotta sitten syntyi haave omasta koirasta. Yhdeksän vuotta sitten sain Netan. Olihan perheessämme jo aiemmin ollut koiria, mutta Netta oli ensimmäinen koira, jota aloin itse kouluttaa pennusta asti. Ensimmäinen oma koira. Elämääni se saapui 21.6.2010.

Yhdeksään vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista. Itkua ja naurua. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Kavereita. Mätsäreitä, agilityä, rally-tokoa, tokoa ja erilaisia kokeiluita. Mätsärireissuja, lenkkejä ja kilpailuja.

Ensimmäisenä koirana Netta on ollut omalla tavallaan helppo tapaus. Se on aina ollut palkattavissa herkuilla. Se on ollut nopea oppimaan uusia asioita. Netta on myös ollut motivoitunut oppimaan uutta. Ehkä juuri näiden asioiden vuoksi olen opettanut sille vuosien varrella kaikenlaisia temppuja.

Vaikka Netta on ollut helppo koira, on se tuonut mukanaan myös omat haasteensa. Se arastelee uusia ihmisiä ja koiria, ja saattaa haukkua kotona vieraita ihmisiä pitkäänkin. Se vaatii oman aikansa ennen kuin se tottuu uusiin ihmisiin.

Netta myös reagoi jännitykseeni voimakkaasti, mikä on tuottanut päänvaivaa kilpailutilanteissa. Minun jännitykseni vuoksi Netta on alkanut haistella maata, eikä siihen ole meinannut saada yhteyttä. Muuten en ole kokenut jännitystä ongelmana, mutta on ollut ikävää, että koirakin on vaistonnut sen.

Sanotaan, että ensimmäisen koiran kanssa tehdään paljon virheitä. Niin minäkin olen tehnyt. Nettaa olisi pitänyt sosiaalistaa paljon enemmän. Pentu- ja tokokurssin lisäksi olisi pitänyt liikkua enemmän eri paikoissa ja tutustua erilaisiin ihmisiin ja koiriin. Tehtyä ei vain saa tekemättömäksi.

Netta on tottunut matkustamaan. Jo pentuna se matkasi kanssani Kajaaniin bussilla. Autossa se on ollut mukana lukemattomat kerrat, kun olemme suunnanneet kohti mätsäreitä tai treenejä. Matkapahoinvointikin loppui, kun Netta täytti vuoden.

Myös junassa matkustaminen on Netalle helppoa. Kaiken kaikkiaan se on kaikissa kulkuneuvoissa rauhallinen. Sitä ei kiinnosta alkaa hössöttää, vaan se pääsääntöisesti makoilee ja nukkuu. Pääkaupunkiseudun lähijunat, bussit ja raitiovaunutkaan eivät ole tuottaneet ongelmia.

Ennen kuin lähdin pidin itsestäänselvyytenä sitä, että Netta muuttaisi kanssani tulevalle opiskelupaikkakunnalleni. Neljä vuotta sitten muutin syksyllä Vantaalle ja kävin hakemassa Netan pari viikkoa myöhemmin mukaani. Se ei kuitenkaan sopeutunut kaupunkielämään, vaikka olin toivonut niin. Vantaalla Netta vaikutti tavanomaista vaisummalta. Lopulta tein vaikean, mutta Netan kannalta oikean päätöksen. Sille olisi parempi asua vanhempieni luona tutun lauman kanssa.

Netta on muutaman kerran käynyt ns. lomalla Helsingissä, mutta kaupunkikoiraa siitä ei koskaan tule. Onhan se totta kai koko ikänsä omakotitalossa asuneelle koiralle iso muutos, että pitäisi yhtäkkiä muuttaa kerrostaloon outoon ympäristöön. En oikeastaan tiedä, miten olisin voinut Nettaa sellaiseen elämään totuttaa, kun emme kerrostalossa aiemmin asuneet.

Netta on koira, joka osoittaa perheenjäsenilleen kiintymystä. Ollessani kotona käymässä se seuraa minua. Se tulee viereeni ja heiluttaa häntäänsä. Se on innoissaan siitä, kun palaan kotiin. Kerran se ei tunnistanut minua. Olin palannut vaihdosta kotiin, enkä ollut käynyt Suomessa neljään kuukauteen. Nähdessään minut Netta haukkui kamalasti, kunnes se tajusi kuka olen.

Olen sitä mieltä, että Netta on ollut hyvä ensimmäinen koira. Se on opettanut minulle paljon niin koirista kuin itsestänikin. Ehkä kaikki ei aina ole mennyt niin kuin Strömsössä, mutta ainakin virheistä oppii. Miten mitään voisi tapahtua, jos ei koskaan edes kokeile mitään uutta? Kuka meistä ei välillä tekisi virheitä?

Miksi Netta ei asu luonani?

Minulla on koira, joka ei kuitenkaan asu luonani. Se asuu kotikotonani, jossa perheeni muutkin koirat asuvat. Mutta miksi se ei asu täällä Helsingissä minun ja avopuolisoni kanssa? Olenko laiska, vastuuntuntoinen ja itsekäs opiskelija, joka hylkäsi koiransa vanhempiensa luokse?

Jo kauan ennen opiskelemaan lähtemistä tai edes opiskelupaikan saamista ajattelin, että Netta muuttaa mukanani opiskelupaikkakunnalle. Niinhän sen kuuluisi mennä. Olisin se opiskelija, jolla on se koira. Eihän olemassa ollut koiratonta elämää.

Kesällä 2015 selvisi, että sain opiskelupaikan Helsingin yliopistosta. Se oli ensisijainen hakukohteeni yhteishaussa. Opiskelukuvioiden tarkennuttua hain Hoasilta asuntoa ja sain kaksion Vantaalta syyskuun alusta lähtien. Tarkoitus oli, että muuttaisin ensin yksin ja Netta muuttaisi vähän myöhemmin.

Muutin ensimmäiseen omaan kotiini heti syyskuun alussa. Netta muutti perässä noin kolme viikkoa myöhemmin. Laitoin ala-aulan ilmoitustaululle lapun, jossa pyysin naapureita ottamaan yhteyttä, mikäli Netta haukkuisi. Olin myös hankkinut radion, jonka voisin laittaa soimaan Netan jäädessä yksin.

Kerran kävikin niin, että yksi naapurini laittoi viestiä. Netta oli haukkunut jo aika kauan. Se oli tietenkin stressaavaa kuulla, kun en päässyt heti kotiin tarkastamaan tilannetta. Kun palasin kotiin, huomasin Netan olevan keittiön pöydällä. Siellä se oli katsonut ikkunasta ulos ja haukkunut. 

Siirsin pöydän toiseen paikkaan, jotta Netta ei voisi kytätä ulos ja haukkua samalla. Pöydällä se kävi kuitenkin myöhemmin todistetusti, sillä ainakin kerran pöydältä löytyi puruluu. Haukkumisesta ei kuitenkaan enää kuulunut mitään.

Vantaalla Netta vaikutti kaikesta huolimatta jotenkin apealta. Se ei ollut täysin sama koira, joka se oli kotikotonani. Miru puolestaan vaikutti kuulemma levottomalta, kun Netta ei ollut kotona. Kotona Netta oli pirteämpi, iloisempi ja onnellisempi.

Marraskuussa 2015 Netta lähti lomalle kotikotiini. Sinne se sitten jäi. Tein ehkä tähänastisen elämäni vaikeimman koiriin liittyvän päätöksen. Netan oli jäätävä Pohjois-Karjalaan. Sen kuului jäädä tuttuun kotiin Mirun, Vilkun ja tuttujen ihmisten luo. 

Päätös oli siksi vaikea, että olin aina ajatellut Netan muuttavan kanssani. Pelkäsin, että minun ajateltaisiin hylänneen Netan, vaikka ajattelin vain sen parasta. Jos olisin toiminut itsekkäästi, olisin pitänyt Netan luonani. Välillä täytyy vain tehdä päätöksiä, jotka tuntuvat hankalilta.

Netta kävi Vantaalla luonani kerran sen jälkeen, kun se oli muuttanut pois sieltä. Täällä Helsingissä se on käynyt vanhassa asunnossani kaksi kertaa. Minun ja avopuolisoni asunnossa se on käynyt kerran. Näillä kerroilla se on ollut oma itsensä.

Koirattomuus tuntui oudolta, mutta sopeuduin siihen. Ajauduin muun muassa ainejärjestötoimintaan. Vuotta Netan pois muuttamisen jälkeen olin vaihdossa Grazissa Itävallassa. Mutta syvällä sisimmässäni en ole luopunut rakkaudesta koiria kohtaan.

Nyt kolme ja puoli vuotta myöhemmin tiedän, että tein oikean päätöksen. Nimenomaan Netan kannalta. Uskon edelleen siihen, että opintojen ja koiran yhdistäminen ei ole mahdotonta. Nyt ei vain ollut kyse siitä, vaan Netan hyvinvoinnista.

Miksi juuri sheltti?

Uskon, että monet koiranomistajat ovat valinneet rotunsa jostain tietystä syystä. Yksi kaipaa seurakoiraa, toinen haluaa agilitykentille ja kolmas etsii metsästyskaveria. Toivotut ominaisuudet vaikuttavat väistämättä koiran hankintaan.

Minullakin on syyni siihen, miksi vuosia sitten halusin nimenomaan sheltin. Liki 11 vuotta sitten kesällä olin Piri-colliemme kanssa mätsärissä. Olin sinä kesänä innostunut koiraharrastuksesta koiraleirin jälkeen ja samalla olin saanut ensikosketuksen mätsäreihin.

Samaisessa mätsärissä taisin nähdä sheltin, sillä muistan sen jälkeen alkaneeni haikailla oman sheltin perään. Jos en aivan väärin muista, aloin kotonakin puhua shelteistä ja etsiä lisätietoa rodusta. Rotuhan oli minulle entuudestaan lähinnä ulkonäöstään tuttu.

Vasemmalla: Pirin kanssa match show'ssa heinäkuussa 2008
Oikealla: Netan kanssa mätsärissä huhtikuussa 2013

Koirapuheeni eivät loppuneet, vaikka ne varmasti vaikuttivatkin perinteisiltä puheilta siitä, miten oma koira olisi kiva. Olin nimittäin jo ala-asteella lukenut koirakirjoja ja itse asiassa ala-asteen alussa olisin halunnut kultaisennoutajan. Kultsu- ja shelttijutuissa oli kuitenkin se ero, että shelttijuttu ei ollut ohimenevä vaihe.

Minulla oli kotona koirakirjoja, mutta muistan myös marssineeni kirjastoon lainaamaan lisää. Halusin etsiä mahdollisimman paljon tietoa shelteistä. Tarkoitukseni oli kerätä mahdollisimman paljon tietoa shelteistä. Löysinkin tietokoneeltani tiedoston, johon tuolloin keräsin parhaat palat shelttien ominaisuuksista.

Minulle luvattiin, että saisin sheltin, jos parin vuoden päästä vielä haluaisin sen. Niinhän siinä sitten kävi, että shelttiajatukset jatkuivat ja jatkuivat. Aloin vähitellen kerätä kasaan tavaroita pentua varten. Vilkku ja Pirihän olivat isokokoisempia kuin sheltit.

Netta kesäkuussa 2010 matkalla uuteen kotiin

Koirakirjoissa kerrottiin, että sheltit ovat älykkäitä ja oppivaisia koiria. Se kuulosti hyvältä. Rotu vaikutti kaikin puolin näppärältä. Toitotin joka puolelle haluavani sheltin nimenomaan sen luonteen takia, vaikka todellisuudessa rodun ulkonäkö herätti ensin huomioni.

Netan tulo osoitti rotuvalinnan oikeaksi. Se osoitti myös sheltin olevan oiva ensikoira. Netta on ollut nopea oppimaan, ja olen saanut sen kanssa mahdollisuuden tutustua eri lajeihin. Olen tehnyt Netan kanssa paljon virheitä, mutta vaikeuksista huolimatta olemme kokeneet myös onnistumisemme.

Olen myös tullut siihen tulokseen, että sheltti on se rotu, joka minua kiinnostaa jatkossakin. Rotu on osoittautunut monipuoliseksi; olen havainnut shelttien kilpailevan ainakin agilityssä, rally-tokossa, tokossa ja koiratanssissa. Sheltissä on hyviä ominaisuuksia (älykkyys, oppivaisuus, kiltteys...) kauniissa paketissa.

Shelttilenkillä heinäkuussa 2012

Sheltti on myös kompaktin kokoinen. Koon vaihtelu rodun sisällä on toki suurta, mutten koe ainakaan Netan kokoa ongelmaksi, vaikka Netta onkin reilusti shelttien ihannesäkäkorkeutta isompi. Sheltti ei ole liian iso, muttei myöskään liian pieni.

Tiedostan myös, etteivät kaikki sheltit ole rotunsa ihanne-edustajia – ei ole Nettakaan. Tähän postaukseen ei kuitenkaan mahtunut kaikkia shelteistä tietämiäni asioita, sillä tarkoitukseni ei ollut ruotia läpi kaikkia sheltin rotuominaisuuksia. Olen tietoinen mm. silmäsairauksista ja arkuudesta.

Jälkikäteen on mielenkiintoista ajatella, mitkä tekijät johtivat siihen, että valitsin rodukseni sheltin ja kuinka yksi pieni sattuma voikaan johtaa toiseen. Kuinka erilaista elämäni olisi, jos en olisi koskaan saanut Nettaa? Siihen en osaa edes vastata.