Tilannepäivitystä

Tänään on ollut Bamsen kipulääkekuurin viimeinen päivä. Kaikkina päivinä lääkettä ei ole tosin voitu antaa, kun Bamsella on jostain syystä ollut maha vähän sekaisin. Enimmäkseen Bamse on kuitenkin ollut oma iloinen itsensä.

Keskiviikkona saimme puhelun eläinlääkäriltä, jonka vastaanotolla kävimme torstaina. Hän oli keskustellut leikanneen lääkärin kanssa ja meille ehdotettiin, että Bamsen jalasta poistettaisiin ne implanit (pinnat), jotka Bamsen jalkaan leikkauksessa laitettiin. Että ne voivat ehkä vaikuttaa jotenkin, kun ne on laitettu Bamsen ollessa kasvavassa iässä.

Bamselle onkin nyt varattu aika implanttien poistoon maaliskuun puolelle. Rajoitettu liikunta jatkuu siihen asti. Toivotaan nyt, ettei mitään muuta enää käy ilmi. Bamse ei ole nyt ontunut, mutta välillä se edelleen varaa vähän hassunnäköisesti painoa sille takajalalle, jota ei ole leikattu.

Millaista on koiran omistaminen opiskelijana?

Olen elänyt opiskelijaelämää sekä koirallisena että koirattomana, ja nyt onkin aika pureutua siihen. Miten yhdistetään koira, opinnot ja muu opiskelijaelämä? Miten paljon koiran omistaminen rajoittaa elämää? Mitä kaikkea kannattaa ottaa huomioon?

Aloitin opintoni syksyllä 2015 mielessäni vahva ajatus siitä, että olisin koirallinen opiskelija. Muutin syyskuussa Vantaalle ja Netta muutti sinne pari viikkoa myöhemmin. Orientaatioviikon ajan pyörin kaverini nurkissa, jolloin Netta tietenkin asui vanhempieni luona. Netta ei myöskään asunut luonani vielä fuksiaisten aikaan.

Sinä syksynä koirallista elämää kesti kuitenkin loppujen lopuksi vain pari kuukautta. Netta ei sopeutunutkaan elämään kaupungissa. Se ei ollut tottunut kerrostaloon saati sitten kaupungissa elämiseen. Se ei ollut oma itsensä, vaan jotenkin vaisumpi kuin ennen. Marraskuussa se lähti lomalle kotikotiin, ja lopulta päätin, että sinne se saa myös jäädä. 

Se oli yksi elämäni vaikeimmista päätöksistä. Mietin silloin, ajattelevatko muut minun vain hylänneen Netan kotikotiin, vaikka tein valintani vain Netan parhaaksi. Kyse ei ollut vain minusta, vaan kyse oli myös Netan elämästä. Enkä halunnut Netan asuvan paikassa, jossa se ei selvästikään ollut onnellisimmillaan. Sen oli parempi asua kotikotona, jossa se oli kasvanut pienestä pennusta aikuiseksi koiraksi.

Sen syksyn jälkeen Netta on muutamia kertoja ollut käymässä pääkaupunkiseudulla. Se on myös nähnyt kaikki asunnot, joissa olen pääkaupunkiseudulla asunut. Netan lyhyiden visiittien aikana oli mahdollista elää edes hetken ajan sitä koirallista elämää.

Nyt koirallista elämää onkin jatkunut kesästä asti. Netta oli meillä käymässä kesällä ja oli täällä itse asiassa silloinkin, kun Bamse tuli. Toissapäivänä tulikin kuluneeksi puoli vuotta siitä, kun Bamse tuli meille. Sen jälkeen koiratonta elämää on ollut vain väliaikaisesti silloin, kun vein Netan hoitoon ennen Pietarin-reissua. 

Koiranomistajien on otettava huomioon, ettei koira voi olla liian kauan yksin kotona. Tämä koskee kaikkia koiranomistajia, ei pelkästään opiskelijoita. Koiran ollessa yksin ei sitseille voi jäädä juhlimaan aamuun asti, eikä kahdeksan tunnin työpäivän päätteeksi ei voi mennä tuntikausiksi kauppoihin ja ehkä terassille istumaan.

Se on kuitenkin lähinnä valintakysymys. Harvoin olen ilman koiraakaan viihtynyt jatkoilla kauaa. Toki nykyisin asun yhdessä avopuolisoni kanssa. Jos avopuolisoni on kotona ja minä vaikkapa jotain keikkaa katsomassa, ei Bamse ole yksin kotona. Olen voinut mennä keikalle esimerkiksi yliopistolta ja voin keikan jälkeen käydä kaupassa. Tilanne olisi kuitenkin täysin toisenlainen, jos asuisin yksin.

Netan asuessa Vantaalla asuin vielä yksin, mutta Bamsen omistan tosiaan yhdessä avopuolisoni kanssa. Tämä ero oli ensimmäinen, joka minulle tuli mieleen, kun mietin Netan ja Bamsen kanssa asumista. Vaikuttaahan se vääjäämättä elämään, onko koirasta vastuussa yksin vai jonkun toisen kanssa. 

Yksin asuessani vastuu oli pelkästään minulla. Muistan kerran ulkoiluttaneeni Nettaa samalla, kun itse olin kunnon flunssassa. Fuksiseikkailun aikana kaverini kävi ulkoiluttamassa Netan. Tällaisissa tapauksissa tukiverkoston tarve korostuu. Tuohon aikaan en Netan vuoksi ollutkaan tapahtumissa pitkään.

En kuitenkaan missään nimessä ole sitä mieltä, etteikö yksin asuvakin opiskelija voisi omistaa koiraa. Kaikki on täysin kiinni omista aikatauluista ja menoista. Ei se mene niin, että koiran voisi omistaa vain, jos asuu jonkun kanssa. Olen itsekin hetken ollut se yksinasuva koiranomistaja. 

Koira vaatii aina sitoutumista, asuipa sitten yksin tai ei. Samoin koira rajoittaa jonkin verran elämää, mutta on meistä jokaisesta kiinni, miten sen asian kokee. En koe, että menetän siinä mitään, vaikka aikataulut pyörivät pitkälti Bamsen ympärillä. 

Moni voisi ajatella, ettei opiskelijalla ole aikaa koiralle. Se ei pidä paikkaansa. Olemme saaneet sovitettua koiran omistamisen, yliopistolla käymisen ja muun elämän hyvin yhteen. Esimerkiksi minulla on harvoin kahdeksan tunnin päiviä yliopistolla. Viimeksi sellainen taisi olla, kun opiskelin vielä ensimmäistä vuotta. Ja se kahdeksan tuntiahan vastaa jo perinteisen työpäivän pituutta.

Tietysti päivien pituus on pitkälti sidoksissa siihen, mitä opiskelee ja miten paljon kursseja käy. Minulla kaikki kurssit ovat läsnäolopakollisia, joskin joitain kertoja pystyy olemaan pois (mikä on hyvä, jos vaikkapa sairastuu). Muista opiskelualoista en uskalla sanoa mitään, koska minulla ei ole niiden opetuksesta niin paljoa tietoa.

Syksyllä Bamse oli mukanamme fuksiaisten rastilla. Sosiaalistaminen sujui siinä näppärästi. Pentu sai uusia kokemuksia, eikä se joutunut olemaan yksin kotona. Bamse oli rastilla mahdottoman reipas ja sai paljon rapsutuksia niin fukseilta kuin muiltakin ihmisiltä. 

Ensi kesä menee toki töiden parissa, mutta tiedämme Bamsen osaavan olla yksin. Se on myös hyvää harjoitusta Bamselle, koska se ei kovin usein ole pidempiä aikoja yksin kotona. On kuitenkin hyvä, että se tottuu mahdollisimman moneen asiaan.

Aikataulujen joustavuus on ollut myös hyvä Bamsen sosiaalistamisen kannalta. Toki se onnistui elokuussa myös vapaapäivien aikana. Opintojen aikana on kuitenkin ollut se etu, että välillä on saattanut olla vapaata keskellä päivääkin. Tällöin kaikki ohjelma ei ole painottunut iltoihin. En toki sano, että näin on kaikilla työssäkäyvilläkään, sillä kaikki eivät tee töitä kahdeksasta neljään.

Kaiken kaikkiaan sanoisin, että koiran omistaminen ja opiskelu ovat sujuneet hyvin. Täytyy vain priorisoida. Jos ottaa koiran, sitoutuu siihen, ettei voi mennä ja tulla yhtä vapaasti kuin ennen koiran tuloa. Elämä on täynnä valintoja, eikä kaikkea voi aina saada. Koen kuitenkin ainakin itse, että koiran omistaminen on minulle arvokkaampaa kuin jatkuva poissa kotoa oleminen.

En usko, että koiran omistaminen opiskeluaikana poikkeaa juurikaan siitä, millaista olisi omistaa koira työelämässä ollessa. Totta kai elämä muuttuu silloin, mutta pohjimmiltaan ollaan samojen kysymysten äärellä. Päiväohjelma vain muuttaa muotoaan. 

Haluan siis sanoa, että koiran omistaminen opiskelijana on täysin mahdollista. Asui sitten yksin tai jonkun toisen kanssa. Vaikka koirasta pitää kantaa vastuu, tuo koira myös elämään paljon hyvää. Enkä vaihtaisi Bamsea mihinkään.

Vilkusta

Vaikken viime aikoina olekaan Vilkkua aktiivisesti paljoa ajatellut, tuntui minusta nyt siltä, että on aika kirjoittaa Vilkusta. Kirjoitinhan minä vähän aikaa sitten Piristäkin. Voisin kuitenkin aloittaa tämän postauksen valottamalla vähän sitä, kuka Vilkku oli ja miten se tuli meille.

Vilkku oli 11.3.2005 sekarotuinen narttukoira. Sen isä oli suomenajokoira ja emä jämtlanninpystykorva. Noihin aikoihin olisin kovasti halunnut kanin, mutta vanhempani olivat enemmänkin alkaneet ajatella, että voisimme ottaa toisen koiran. Meillä oli siis ennestään jo vanha, vuonna 1990 syntynyt sekarotuinen Susku-koira.

Sinä keväänä olin isäni kanssa käymässä Citymarketissa, kun näimme ilmoitustaululla ilmoituksen sekarotuisista pennuista. Niitä menimmekin koko perheen voimin hakemaan ja lopulta päädyimme siihen, että haluaisimme sen harmaan narttupennun.

Se harmaa narttupentu muutti meille vappupäivänä. Sen nimeksi tuli Vilkku laulaja Maija Vilkkumaan mukaan. Tämä energinen pentu oli vanhalle Suskulle kauhistus, ja Susku viettikin pari ensimmäistä viikkoa toisella puolella taloa pentua vältellen. Vähitellen se kuitenkin tottui Vilkkuun ja tuntui jopa saavan energiaa pennun tulosta.

Syksyllä 2006 Susku kuitenkin oletettavasti halvaantui ja se piti lopettaa. Olin tuolloin 11-vuotias. Vilkku jäi ainoaksi koiraksemme. Muistan, kuinka Suskun kuoltua ajattelin, että jos meillä ei olisi ollut Vilkkua, en olisi ehkä enää koskaan halunnut uutta koiraa.

Kesällä 2007 tuli kuitenkin Piri. Pirin jäätyä auton alle 2010 Vilkku jäi taas hetkeksi ainoaksi koiraksi. Sitten tuli Miru ja puolitoista kuukautta myöhemmin Netta. Vilkku oli jo Pirin aikaan ollut elementissään pentujen kanssa, ja niin se oli nytkin. Se piti pennuista ja pennut saivat aina nukkua sen vieressä. Se olisi luultavasti pitänyt Bamsestakin.

Vilkku oli riistaviettinen, energinen ja tarmokas. Välillä olimme sydän syrjällämme, kun se lähti karkuteille. Onneksi koskaan ei sattunut mitään. Onneksi se liikkui silloin aina metsissä. Se vain ajautui jonkinlaiseen vauhdin hurmaan. 

Vilkku rakasti myös uimista. Nuorempana se kauhistutti meidät uimalla virtaavan joen yli. Kerran se lähti myös uimaan sorsapoikueen perään tajuamatta, ettei se koskaan saisi niitä kiinni. Sorsat lensivät aina välillä kauemmas, mutta Vilkku jatkoi. Onneksi se lopulta kääntyi takaisin.

Vanhemmiten Vilkku ei kuitenkaan enää viihtynyt karkureissuilla kauaa. Kun veimme sen uimaan sen viimeiseksi jääneenä kesänä, se ei enää halunnutkaan mennä syvälle. Kyllä se vähän ui, mutta nuoruusvuosien rämäpäisyys oli kadonnut jonnekin.

Vilkku oli ikään kuin ikinuori koira. Vielä vanhanakin se oli energinen. Kun se alkoi vanhentua, ei sen ikää nähnyt helposti päällepäin. Tai jos näkikin, sen käytös ei ainakaan vastannut sen ikää. Vasta Vilkun viimeisenä kesänä aloin nähdä siinä oikeita vanhenemisen merkkejä. Silloin se makoili jo lattialla, eikä aina huomannut, kun auto ajoi pihaan.

Sen lisäksi, että Vilkku oli energinen ja nuorekas, se oli myös iloinen. Se rakasti omaa laumaansa. Se rakasti saada huomiota, silityksiä ja rapsutuksia ihmisiltä. Ja häntää se heilutti käytännössä aina. Kun häntä osui lattiaan, kuului aina tuttu ääni. Sellainen Vilkku oli aina ollut. Se yritti heiluttaa häntää jopa silloin, kun sen häntään sattui vesihännän vuoksi.

Vilkun viimeisenä kesänä mieleeni hiipi jonkinlainen ajatus siitä, ettei se ehkä enää olisi kauaa täällä. Ja kun lähdin kotikotoa takaisin Helsinkiin, hyvästelin Vilkun. Onneksi tein sen. Ne jäivät viimeisiksi hyvästeiksi. Se oli viimeinen kerta, kun näin Vilkun.

4.9.2018 Vilkun jalat eivät kantaneet, ja se kävi eläinlääkärissä. Sieltä se poistui kuitenkin omin jaloin kipulääkekuurin kera. Kahta päivää myöhemmin, 6.9.2018, Vilkku kuitenkin päästettiin pois kivuistaan. Sen jalat eivät tahtoneet enää kantaa. Oli sen aika jättää tämä maailma.

Vilkku saavutti kunnioitettavan 13 vuoden iän. Se sai elää onnellisen ja tapahtumarikkaan elämän. Se näki kaikki meillä asuneet koirat. Suskun, Pirin, Mirun, Netan ja Murun. Se keräsi rajattoman määrän rakkautta ja huomiota.

Vilkun lähdön jälkeen oli selvää, että lauman kovaäänisin haukkuja oli poissa. Enää missään ei kuulunut tuttua hännänheilutuksen ääntä. Kaikki kotona asuvat koirat syövät ruokansa samoilta paikoilta kuin ennen Vilkun kuolemaa. Mirulle tarjottiin kerran epähuomiossa ruokaa Vilkun vanhalta paikalta, mikä sai Mirun hämmentymään. Sehän oli siinä vaiheessa syönyt ruokansa samassa keittiön nurkassa jo kahdeksan vuoden ajan.

Vilkku oli yksi isoimmista koskaan tapaamistani koirapersoonista. Se oli niin omalaatuinen. Ja kun se lähti, se jätti jälkeensä ison aukon. Aukon, jota yksikään toinen koira ei voi paikata ja jota yhdenkään koiran ei edes tarvitse täyttää. Jokainen koira on yksilö, eikä kukaan tule koskaan olemaan niin kuin Vilkku. Ehkä iloisin koskaan tapaamani koira.

Epäreilu on maailma, se on selvää

Bamsen jalan tilanne on taas kerran herättänyt ajatuksia. Toivon todella paljon, että jalassa ei olisi mitään vikaa. Kunpa kyseessä olisi jokin vähemmän vakava juttu. Kunpa kyseessä ei olisi vaikkapa ristisidevaurio. Vaan ei tässä kai auta muu kuin odottaa eläinlääkärin yhteydenottoa.

Helpottavaa oli kuitenkin saada kuulla, että polvi oli luutunut hyvin ja että laitetut pinnatkin ovat paikallaan. Olin jo ajatellut, että meidän tuurillamme ne olisivat varmaan lähteneet liikkeelle, jolloin ne olisi pitänyt poistaa. No, onneksi ei.

Muistan, kun kävimme kesällä katsomassa pentuja. Muistan myös, kun elokuussa kävin neuvottelemassa pennun vakuutuksista. Vähätpä silloin tiedettiin, että eläinlääkärikuluvakuutukselle olisi tarvetta vain neljä kuukautta myöhemmin.

Olikin onni onnettomuudessa, että otimme sen vakuutuksen. Yhdelläkään muulla koirallamme ei ole ikinä ollut eläinlääkärikuluvakuutusta. Eikä yhdellekään muulle koirallemme ole sattunut mitään tällaista. On ollut nastaa kitalaessa ja käärmeenpuremaa jalassa, mutta ikinä keneltäkään ei ole murtunut mitään.

Säikähdimme lauantaina todella paljon, kun Bamse yhtäkkiä kiljaisi ja alkoi roikottaa sitä leikattua jalkaansa. Sehän oli tosiaan vain syönyt puruluuta lattialla. Se ei alkanut ontua kesken leikin. Ja silloin kun sen jalka murtui, se oli myös maannut lattialla ja alkanut yhtäkkiä huutaa. Vaikka tajusimme nopeasti, ettei mitään luultavasti ole murtunut, olimme huolissamme.

On vaikea tajuta, että tällaista on käynyt Bamsen ikäisen pennun kanssa. Varsinkin jos nyt joudutaan vielä uusiin tutkimuksiin. Ja jos vielä selviää, että jalassa onkin jotain muuta vikaa. Muut koiramme eivät olleet joutuneet käymään eläinlääkärissä näin usein näin lyhyen ajan sisään (tai tähän ikään mennessä).

Elämä ei ole reilua. Mutta välillä se on niin vaikea hyväksyä. Niin on nytkin, vaikka kyse ei ole mistään elämän ja kuoleman asiasta. Kaikkein haluaisimme, että Bamse tulisi kuntoon. Että se pääsisi taas nauttimaan iloisesta elämästään. Ja ennen kaikkea että asiat selviäisivät jotenkin.

Eläinlääkärikuulumisia

Soitin tänään aamulla Kampin HauMauhun ja saimmekin ajan Bamselle heti aamuksi. Ruokaa Bamselle ei saanut antaa mahdollisen rauhoittamisen vuoksi, joten keräsin lattialta myös puruluut pois. Eläinlääkäriin lähtiessä Bamse olikin vielä vilkkaalla tuulella.

Vastaanottohuoneessa Bamsea alkoi epäilyttää koko juttu. Se sai aluksi liikkua vapaana huoneessa samalla kun kerroin, mitä on tapahtunut. Kertominen tosin oli lähinnä raakkumista, koska ääneni on melkein poissa tällä hetkellä...

Seuraavaksi eläinlääkäri tutki Bamsen. Totuttuun tapaan silmät, hampaat ja sydänäänet tsekattiin. Sitten eläinlääkäri kopeloi Bamsen jalkoja. Isompaa kosketusarkuutta jaloissa ei tuntunut. Vasemmassa jalassa lihakset olivat heikommassa kunnossa kuin oikeassa, mutta onneksi Bamsella on jo aika varattuna fysioterapeutille.

Kopeloinnin lisäksi eläinlääkäri tsekkasi Bamsen liikkeet. Koska ilmi ei käynyt mitään erikoisempaa, eläinlääkäri kertoi yhdeksi vaihtoehdoksi röntgenkuvien ottamisen. Sanoinkin, että ne voitaisiin hyvin ottaa. Nähtäisiinpä ainakin, miltä jalat nyt näyttävät.

Bamsen ollessa röntgenissä istuin aulassa ja join kaakaota. Lopulta Bamse tuotiin röntgenhuoneesta ulos. Heräilevä Bamse olikin kohtuullisen horjuvan ja sekavan oloinen. Tämän jälkeen eläinlääkäri sain vielä nähdä Bamsen röntgenkuvat.

Jalka oli eläinlääkärin mukaan luutunut hyvin, eikä nivelrikkoa ollut. Leikkauksessa laitetut naulat olivat paikoillaan. Nivelessä oli ilmeisesti hieman turvotusta. Tyypillisiä merkkejä ristisidevauriosta ei ole, mutta sitä vaihtoehtoa ei kuitenkaan voida täysin poissulkea. Jokin kulma on myös jäänyt hieman jyrkempään linjaan toiseen jalkaan verrattuna.

Eläinlääkäri sanoi keskustelevansa vielä leikanneen lääkärin kanssa ja ottavansa sitten yhteyttä viikon sisään. Bamsen pitää myös viikon ajan olla rajoitetulla liikunnalla ja kipulääkettäkin annetaan nyt sen viikon ajan. Onkin varmasti haastavaa pitää näin liikkuvainen vesseli rauhallisena.

Tällä hetkellä Bamse nukkuu lattialle asetetun peiton päällä. Pentuparka kun on vielä vähän pihalla kaikesta rauhoituksen takia. Nyt ei auta kuin odottaa eläinlääkärin yhteydenottoa ja tietoa siitä, mistä mahdollisesti voisi olla kyse. Toivomme kuitenkin kovasti, ettei kyse olisi mistään vakavammasta. Oli kuitenkin helpottavaa kuulla, että jalka on luutunut hyvin ja muutenkin sen leikkauksen suhteen kaikki on kunnossa.

10 faktaa Bamsesta

1. Bamse rakastaa sukkia yli kaiken. Sillä on myös taito löytää sukkia kaikkialta ja se myös todistetusti varastaa sukkia sekä pyykkinarulta että pyykkikorista. Sillä ei siis ole Bamselle mitään merkitystä, ovatko sukat puhtaita vai likaisia.

2. Bamse inhoaa hajuvettä. Jos sille näyttää hajuvesipulloa, se lähtee heti perääntymään.

3. Bamse rakastaa muita koiria. Se haluaisi olla aivan kaikkien kaveri.

4. Röhkivä lelupossu on yksi Bamsen rakkaimmista leluista. Bamse pörisee itsekin samalla kun röhköttää lelua.

5. Kun Bamse oli pieni, sille tuli aina hikka ruokailun jälkeen.

6. Yksi Bamsen erikoistaidoista on kovaääninen haukottelu julkisilla paikoilla.

7. Bamse osallistui syksyllä fuksiaisiin. Olimme pitämässä siellä rastia ja otimme Bamsen mukaan, jotta sen ei tarvitsisi olla yksin kotona. Samalla pentu sai myös rautaisannoksen sosiaalistamista.

8. Pienenä Bamse pelkäsi niin tavallista imuria kuin varsi-imuriakin. Tavallinen imuri on vieläkin pelottava, mutta varsi-imuriin Bamse suhtautuu jo rennommin. Se ilmeisesti luulee, että imurointi on jonkinlaista leikkiä, koska se tulee leikkimään imurin lähelle.

9. Leikkauksen jälkeen Bamsesta on tullut kunnon sylikoira. Pienenä se ei nauttinut silittelystä, mutta etenkin joulukuisen leikkauksen jälkeen se on alkanut nauttia silittelystä. Bamse myös pyrkii syliin, jos joku istuu lattialla. Jos istun työtuolilla ja pidän jalkoja sohvalla, Bamse saattaa kiivetä siitä syliini. Tätä se teki muistaakseni jo ennen leikkausta.

10. Bamse pitää hissin käyttämisestä.

Vuoden ensimmäinen eläinlääkärireissu

Olimme kovasti toivoneet, että seuraavan eläinlääkärireissun aika olisi vasta kesällä terveystarkastuksien merkeissä. Eilen iltapäivällä Bamse alkoi kuitenkin yhtäkkiä ontua. Se makasi aluksi normaaliin tapaan lattialla ja söi puruluuta, mutta kun se nousi siitä, se vinkaisi ja alkoi roikottaa leikattua jalkaansa.

Tämä herätti tietenkin huolta ja soitin Viikin eläinlääkäripäivystykseen. Päädyimme siihen, että seuraamme hetken tilannetta. Bamse pystyi kävelemään myös normaalisti ja varasi välillä painoa leikatulle jalalle, mutta se kuitenkin varasi enemmän painoa terveelle jalalle.

Ruoan jälkeen lähdin Bamsen kanssa Viikkiin jalkaa näyttämään. Bussista noustuamme laskin Bamsen maahan ja se ontui taas jalkaansa roikottaen. Eläinlääkärissä se kuitenkin käveli melko normaalisti. Sama on jatkunut tänään ja Bamse on muuten ollut oma itsensä, mutta se ei kuitenkaan varaa leikatulle jalalle samalla tavalla painoa kuin ennen.

Viikissä saimmekin odottaa muutaman tunnin, koska ontumatapaukset eivät ole niitä kiireisimpiä tapauksia. Lopulta Bamse pääsi eläintenhoitajan tarkastettavaksi. Hajut selvästi muistuttivat Bamsea joulukuusta, ja alkuun hoitaja epäilytti sitä kovin. Lopulta se kuitenkin meni hoitajan luo. Tässä Bamselta kuunneltiin sydänäänet.

Seuraavaksi hoitaja haki lääkärin Bamsea katsomaan. Myös lääkäri oli Bamsen mielestä aluksi epäilyttävä, mutta lopulta pahimmat epäilykset hälvenivät. Myös lääkäri kuunteli Bamsen sydänäänet. Hän myös tarkisti hampaat ja kopeloi Bamsen jalkoja. Mitään akuuttia ei löytynyt.

Bamselle päätettiin kuitenkin antaa kipulääkettä. Eläintenhoitaja sai hyvin laitettua lääkepiikin; Bamse ei huomannut sitä ollenkaan. Joulukuussahan Bamse alkoi Viikissä kiljua sen jälkeen, kun lääke oli jo pistetty. Nyt se ei tainnut tajuta. Kaiken kaikkiaan saimme hyvää ja koiran ehdoilla tapahtuvaa palvelua.

Eläinlääkäri myös suositteli soittamaan maanantaina sille eläinlääkäriasemalle, jolla Bamse leikattiin. Aionkin heti huomenna soittaa sinne ja kysyä, miten tämän asian kanssa edetään. Eilen röntgenkuvia ei otettu, koska paikalla ei ollut ortopedia. Toivottavasti olemme huomenna viisaampia asian suhteen.

Tällä hetkellä pahin pelko Bamseen liittyen on se, että jalalle olisi tapahtunut jotain leikkausta vaativaa. Että jalan naulat olisivat lähteneet liikkeelle tai jotain. Bamsehan ei ole pitkään aikaan pomputtanut jalkaansa, joten tämä totta kai säikäytti. 

Pirin muistolle

Kymmenen vuotta sitten heräsin siihen, että äitini kertoi minulle sileäkarvaisen colliemme Pirin kuolleen. Muistan nipistäneeni itseäni kädestä, koska en voinut uskoa sen olevan totta. Olin nähnyt Pirin viimeisen kerran elossa, kun päästin sen yöllä pois huoneestani. Se oli nukkunut totuttuun tapaan avonaisessa häkissään ja halunnut lopulta aamuyöllä toiselle puolelle taloa. 

Piri oli jäänyt autolenkillä auton alle. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Vilkku, joka oli vain paria vuotta aiemmin saanut Pirin kaverikseen, oli taas yksin. Piri vietiin tuhkattavaksi ja myöhemmin tuhkat haudattiin ensimmäisen koiramme Suskun haudan lähelle. 

Kukaan meistä ei olisi osannut varautua siihen päivään. Piri olisi täyttänyt sen vuoden huhtikuussa vasta kolme vuotta. Vanhan koiran kohdalla osaa ehkä jo varautua siihen, ettei aikaa ole jäljellä paljoa. Mutta Piri oli niin nuori. Eihän kukaan ajattele, että kohta kolmen vuoden ikäinen koira voi kuolla noin vain.

Kaikesta huolimatta päätin mennä sinä päivänä kouluun. Oli perjantai. Meillä oli koulussa halipäivä, koska ystävänpäivä oli viikonloppuna. Halipäivänä tarkoituksena oli halata muita ja kerätä nimiä kaulassa roikkuvaan sydämen muotoiseen lappuun. Siihen ei oikein ollut fiilistä. Jos en aivan väärin muista, meillä olisi ollut perjantaina myös liikuntaa, mutta lähdin koulusta ennen sitä.

Trikkipoika Piri (Final Fantasy's Creative Spirit) syntyi 4.4.2007 ja saapui meille samana vuonna kesän kynnyksellä. Sekarotuinen Vilkku oli tuolloin kaksivuotias. Se oli jäänyt edellisenä syksynä yksin, kun ensimmäinen koiramme Susku oli pitänyt lopettaa.

Vilkku otti pennun hyvin vastaan. Piri sai nukkua sen kyljessä kiinni, ja koirat tulivat muutenkin hyvin toimeen. Vilkku rakasti pentuja ja oli selvästi innoissaan leikkiseurasta. Leikit jatkuivat myös silloin, kun Piri oli kasvanut täysikasvuisen uroscollien mittoihin.

Piri rakasti ruokaa. Se oli todella, todella ahne. Se söi melkein mitä tahansa. Se myös tyhjensi ruokakuppinsa aina mahdollisimman nopeasti. Pirillä oli myös paimennusviettiä. Se olisi halunnut paimentaa erityisesti pyöräilijöitä.

Pirin kanssa koin myös ensikosketukseni koiraharrastusten maailmaan. Kävin sen kanssa kahdella koiraleirillä ja neljässä mätsärissä. Mätsärissä Joensuun Mustin ja Mirrin pihalla 2008 sain idean, että haluaisin itselleni sheltin. Se sheltti-idea johtikin myöhemmin ensin Netan ja sitten Bamsen hankkimiseen.

Muistan Piriin liittyen pari kommellusta, jotka olisivat voineet päättyä huonosti. Piri oli muistaakseni noin vuoden ikäinen, kun se lähti Vilkun kanssa karkuteille. Lopulta Vilkku palasi kotiin, mutta Piriä ei näkynyt missään. Etsinnätkään eivät tuottaneet tulosta.

Se herätti totta kai huolta. Ilta vaihtui yöhön ja koira oli yksin ulkona. Taidettiin kaiken lisäksi vielä elää talven ja kevään taitekohtaa. Seuraavana päivänä piti taas mennä kouluun. Tarina sai kuitenkin onnellisen käänteen, kun naapurimme sai Pirin kiinni.

Toinen Pirin kommellus liittyy vahvempiin kipulääkkeisiin, jotka se onnistui syömään salaa. Lääkkeitä se söi siis useampia. Piri sai eläinlääkärin ohjeiden mukaisesti syödä hiilitabletteja, joista osan se söi aivan kuin se olisi syönyt herkkupalan.

Muita erikoisempia tapauksia en muista Pirin lyhyeksi jääneestä elämästä. Sillä olisi ollut vielä koko elämä edessä ja moni asia jäi kokematta. Emme koskaan saaneet nähdä sen kasvavan aikuiseksi tai vanhenevan. Emme koskaan saaneet nähdä sen harmaantuvan yhdessä Vilkun kanssa. Se ei koskaan saanut nähdä Nettaa.

Jos Piri eläisi vielä, se täyttäisi tänä vuonna 13 vuotta. Se olisi vielä täysin mahdollinen ikä. Monena vuonna olen ajatellut samaa. Miten Piri olisi kulloinkin täyttänyt viisi, kahdeksan ja kymmenen vuotta. Kai se korostaa sitä, miten vaikealta tuntuu, kun oma rakas lemmikki kuolee aivan liian varhain.

Pirin kuoleman aikaan elettiin tosiaan sitä vuotta, jonka aikana minulle oli tulossa sheltti. Se oli päätetty jo aiemmin. Samana vuonna Pirin siskolle Emmalle syntyi kuitenkin pentue, jossa oli kaksi pinaa eli pitkäkarvaista lyhytkarvaista collieta. Tämä tarkoittaa sitä, että kaksi sileäkarvaista collieta saa pitkäkarvaisen pennun.

Siitä pennusta tuli Miru. Lähdimme koko perheen voimin hakemaan sitä äitienpäivän kynnyksellä. Olen monta kertaa miettinyt, että jos Piri ei olisi kuollut, ei meillä olisi Mirua. Se olisi jonkun muun koira. Kukaan ei tietenkään voi korvata Piriä, eikä Miru ole mikään Pirin korvike, mutta välillä tämä on tuntunut jopa kohtalon johdattelulta. Olisihan Piri ollut Mirun eno.

Pirin tarinasta kerrottaessa tuntuu, että on pakko mainita muut koirat. On pakko mainita Susku ja Vilkku sekä tietenkin Miru. Ei kai yhdenkään meidän perheemme koiran tarina olekaan erillään muiden koiriemme tarinoista. Lopulta kaikki on yhteydessä kaikkeen.

Vasta jälkikäteen olen tajunnut, etten osannut tuolloin käsitellä Pirin kuolemaa kunnolla. Itkin aluksi paljon, mutta lopulta luulin päässeeni siitä yli nopeammin kuin oikeasti pääsinkään. Ehkä se oli vain jokin suojelumekanismi. Joka tapauksessa jouduin käsittelemään surua sitten myöhemmin. Ehkä en vain osannut tai alitajuisesti edes halunnut kohdata tilannetta silloin. Olihan Suskun kuolema ollut minulle myös valtava kolahdus.

Nyt kymmenen vuotta myöhemmin uskallan sanoa, että aika kai kliseisesti parantaa haavat. Niin se kai menee, vaikka tämän tekstin kirjoittaminen on herättänyt mielessäni myös surun tunteita. Enää se vain ei kumpua varsinaisesta ikävästä, vaan jostain muualta. Ovathan nämä koirien kuolemat aina tunteellisia asioita.

Pirin tapauksessa iso osa surusta on johtunut siitä, miten nuorena se lähti. Totta kai esimerkiksi Vilkun kuolemasta seurasi surua, mutta se oli silti jotenkin helpompaa hyväksyä. Vilkku oli kuollessaan kuitenkin jo 13-vuotias.

Välillä on aika muistella menneitä, jotta voi ymmärtää nykyhetkeä. Nyt oli oikea aika siihen. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tiedän, että varon koiran kanssa liikkuessa autoja ehkä enemmän kuin jotkut muut tekisivät. Mutten halua enää koskaan joutua kokemaan samaa. Enkä usko, että voin koskaan unohtaa Piriä.

Netan ja Bamsen yhtäläisyydet ja erot

Netta ja Bamse ovat samaa rotua, mutta mitä muuta samaa niissä on? Entä mitä eroja niillä on?

Väritys

Molemmat koirat ovat väriltään soopeleita. Netalla on kuitenkin tummempi turkki kuin Bamsella. Molemmilla koirilla oli pentuna valkoinen piirto otsassa, mutta Bamselta piirto on kadonnut kokonaan. Netalla sen sijaan on hento valkoinen kohta otsassaan.

Koko

Netta on isompi kuin Bamse. Netan säkäkorkeus on n. 42 cm, Bamsen korkeudesta minulla ei ole tietoa. 

Suhtautuminen muihin koiriin

Netta suhtautuu muihin koiriin varautuneesti, eikä ole kovin kiinnostunut uusista tuttavuuksista. Bamsea sen sijaan kiinnostaisivat kaikki koirat. 

Haukkuherkkyys

Netta on erittäin haukkuherkkä ja innostuu haukkumaan mm. temppuja tehdessä. Bamse on hiljaisempi, vaikka se joitain yksittäisiä kertoja onkin haukahdellut rapun äänille. Se saattaa myös haukkua, jos jollain ihmisellä on sen mielestä pelottavat kantamukset tms.

Leikkiminen

Netta ei välitä leikkiä kanssani vetoleikkiä, mutta Bamsen mielestä se on kivaa.

Koulutettavuus

Molemmat koirat oppivat helposti ja ovat helposti motivoitavissa nameilla. Bamse tarjoaa temppuja omatoimisemmin kuin Netta.

Suhtautuminen ihmisiin

Netta ujostelee uusia ihmisiä eikä välttämättä halua heiltä silityksiä. Bamse sen sijaan yleensä rakastaa uusia ihmisiä.

Metsäilyä ja jälleennäkemisiä

Tänään Bamsella oli ilon ja onnen päivä, kun se pääsi leikkimään Teppo-veljensä kanssa. Ennen leikkiin ryhtymistä veljekset haistelivat toisiaan pitkään. Poikien leikit näyttivät hauskalta ja veljeksillä oli paljon samankaltaisia eleitä. Veljekset kuin ilvekset! Oli kyllä hauska katsella sitä leikin riemua, kun Bamsekaan ei ollut aikoihin päässyt leikkimään kenenkään kanssa.

Leikkejä seurasi toki pidempi pesuoperaatio, koska hiekkaisessa koirapuistossa koirat muuttuivat nopeasti rapaisiksi. Bamsekin vaihtoi väriä melkein kokonaan... En ole ikinä nähnyt Bamsea (tai mitään muutakaan koiraa) yhtä kuraisena. Nyt Bamse rentoutuu nukkumalla ja mulkoilee paheksuvasti sohvalta.

Noin muuten Bamse on ollut oma energinen itsensä. Onneksi on päästy käymään metsässä, jotta Bamse saa energiaansa vähän paremmin purettua. Alla olevista kuvista kolme ensimmäistä on tammikuun lopulta ja loput tältä viikolta.

Bamse on selvästi nauttinut ulkoilusta (ja muutenkin suunnilleen kaikesta). Olikin ihanaa, kun hetken ajan oli paremmat säät. Nyt marraskuuta muistuttava harmaa sää on näköjään tehnyt paluun. Tänä talvena on tarvinnut vain pyyhkiä kuraisia tassuja, ei irrotella lumipalloja turkista.

Energiaa Bamsella on piisannut jopa lenkkien jälkeen. Eilisen viiden kilometrin lenkin jälkeen se jatkoi riehumista kotona. Purtavaa pitää taas pian hankkia lisää, ettei Bamse kanavoi energiaansa vääriin kohteisiin.