sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Netta ensimmäisenä omana koirana

Yksitoista vuotta sitten syntyi haave omasta koirasta. Yhdeksän vuotta sitten sain Netan. Olihan perheessämme jo aiemmin ollut koiria, mutta Netta oli ensimmäinen koira, jota aloin itse kouluttaa pennusta asti. Ensimmäinen oma koira. Elämääni se saapui 21.6.2010.

Yhdeksään vuoteen on mahtunut paljon kaikenlaista. Itkua ja naurua. Onnistumisia ja epäonnistumisia. Kavereita. Mätsäreitä, agilityä, rally-tokoa, tokoa ja erilaisia kokeiluita. Mätsärireissuja, lenkkejä ja kilpailuja.

Ensimmäisenä koirana Netta on ollut omalla tavallaan helppo tapaus. Se on aina ollut palkattavissa herkuilla. Se on ollut nopea oppimaan uusia asioita. Netta on myös ollut motivoitunut oppimaan uutta. Ehkä juuri näiden asioiden vuoksi olen opettanut sille vuosien varrella kaikenlaisia temppuja.


Vaikka Netta on ollut helppo koira, on se tuonut mukanaan myös omat haasteensa. Se arastelee uusia ihmisiä ja koiria, ja saattaa haukkua kotona vieraita ihmisiä pitkäänkin. Se vaatii oman aikansa ennen kuin se tottuu uusiin ihmisiin.

Netta myös reagoi jännitykseeni voimakkaasti, mikä on tuottanut päänvaivaa kilpailutilanteissa. Minun jännitykseni vuoksi Netta on alkanut haistella maata, eikä siihen ole meinannut saada yhteyttä. Muuten en ole kokenut jännitystä ongelmana, mutta on ollut ikävää, että koirakin on vaistonnut sen.

Sanotaan, että ensimmäisen koiran kanssa tehdään paljon virheitä. Niin minäkin olen tehnyt. Nettaa olisi pitänyt sosiaalistaa paljon enemmän. Pentu- ja tokokurssin lisäksi olisi pitänyt liikkua enemmän eri paikoissa ja tutustua erilaisiin ihmisiin ja koiriin. Tehtyä ei vain saa tekemättömäksi.


Netta on tottunut matkustamaan. Jo pentuna se matkasi kanssani Kajaaniin bussilla. Autossa se on ollut mukana lukemattomat kerrat, kun olemme suunnanneet kohti mätsäreitä tai treenejä. Matkapahoinvointikin loppui, kun Netta täytti vuoden.

Myös junassa matkustaminen on Netalle helppoa. Kaiken kaikkiaan se on kaikissa kulkuneuvoissa rauhallinen. Sitä ei kiinnosta alkaa hössöttää, vaan se pääsääntöisesti makoilee ja nukkuu. Pääkaupunkiseudun lähijunat, bussit ja raitiovaunutkaan eivät ole tuottaneet ongelmia.

Ennen kuin lähdin pidin itsestäänselvyytenä sitä, että Netta muuttaisi kanssani tulevalle opiskelupaikkakunnalleni. Neljä vuotta sitten muutin syksyllä Vantaalle ja kävin hakemassa Netan pari viikkoa myöhemmin mukaani. Se ei kuitenkaan sopeutunut kaupunkielämään, vaikka olin toivonut niin. Vantaalla Netta vaikutti tavanomaista vaisummalta. Lopulta tein vaikean, mutta Netan kannalta oikean päätöksen. Sille olisi parempi asua vanhempieni luona tutun lauman kanssa.


Netta on muutaman kerran käynyt ns. lomalla Helsingissä, mutta kaupunkikoiraa siitä ei koskaan tule. Onhan se totta kai koko ikänsä omakotitalossa asuneelle koiralle iso muutos, että pitäisi yhtäkkiä muuttaa kerrostaloon outoon ympäristöön. En oikeastaan tiedä, miten olisin voinut Nettaa sellaiseen elämään totuttaa, kun emme kerrostalossa aiemmin asuneet.

Netta on koira, joka osoittaa perheenjäsenilleen kiintymystä. Ollessani kotona käymässä se seuraa minua. Se tulee viereeni ja heiluttaa häntäänsä. Se on innoissaan siitä, kun palaan kotiin. Kerran se ei tunnistanut minua. Olin palannut vaihdosta kotiin, enkä ollut käynyt Suomessa neljään kuukauteen. Nähdessään minut Netta haukkui kamalasti, kunnes se tajusi kuka olen.

Olen sitä mieltä, että Netta on ollut hyvä ensimmäinen koira. Se on opettanut minulle paljon niin koirista kuin itsestänikin. Ehkä kaikki ei aina ole mennyt niin kuin Strömsössä, mutta ainakin virheistä oppii. Miten mitään voisi tapahtua, jos ei koskaan edes kokeile mitään uutta? Kuka meistä ei välillä tekisi virheitä?

Ei kommentteja

Lähetä kommentti