keskiviikko 19. helmikuuta 2020

Vilkusta

Vaikken viime aikoina olekaan Vilkkua aktiivisesti paljoa ajatellut, tuntui minusta nyt siltä, että on aika kirjoittaa Vilkusta. Kirjoitinhan minä vähän aikaa sitten Piristäkin. Voisin kuitenkin aloittaa tämän postauksen valottamalla vähän sitä, kuka Vilkku oli ja miten se tuli meille.

Vilkku oli 11.3.2005 sekarotuinen narttukoira. Sen isä oli suomenajokoira ja emä jämtlanninpystykorva. Noihin aikoihin olisin kovasti halunnut kanin, mutta vanhempani olivat enemmänkin alkaneet ajatella, että voisimme ottaa toisen koiran. Meillä oli siis ennestään jo vanha, vuonna 1990 syntynyt sekarotuinen Susku-koira.

Sinä keväänä olin isäni kanssa käymässä Citymarketissa, kun näimme ilmoitustaululla ilmoituksen sekarotuisista pennuista. Niitä menimmekin koko perheen voimin hakemaan ja lopulta päädyimme siihen, että haluaisimme sen harmaan narttupennun.

Se harmaa narttupentu muutti meille vappupäivänä. Sen nimeksi tuli Vilkku laulaja Maija Vilkkumaan mukaan. Tämä energinen pentu oli vanhalle Suskulle kauhistus, ja Susku viettikin pari ensimmäistä viikkoa toisella puolella taloa pentua vältellen. Vähitellen se kuitenkin tottui Vilkkuun ja tuntui jopa saavan energiaa pennun tulosta.


Syksyllä 2006 Susku kuitenkin oletettavasti halvaantui ja se piti lopettaa. Olin tuolloin 11-vuotias. Vilkku jäi ainoaksi koiraksemme. Muistan, kuinka Suskun kuoltua ajattelin, että jos meillä ei olisi ollut Vilkkua, en olisi ehkä enää koskaan halunnut uutta koiraa.

Kesällä 2007 tuli kuitenkin Piri. Pirin jäätyä auton alle 2010 Vilkku jäi taas hetkeksi ainoaksi koiraksi. Sitten tuli Miru ja puolitoista kuukautta myöhemmin Netta. Vilkku oli jo Pirin aikaan ollut elementissään pentujen kanssa, ja niin se oli nytkin. Se piti pennuista ja pennut saivat aina nukkua sen vieressä. Se olisi luultavasti pitänyt Bamsestakin.

Vilkku oli riistaviettinen, energinen ja tarmokas. Välillä olimme sydän syrjällämme, kun se lähti karkuteille. Onneksi koskaan ei sattunut mitään. Onneksi se liikkui silloin aina metsissä. Se vain ajautui jonkinlaiseen vauhdin hurmaan. 

Vilkku rakasti myös uimista. Nuorempana se kauhistutti meidät uimalla virtaavan joen yli. Kerran se lähti myös uimaan sorsapoikueen perään tajuamatta, ettei se koskaan saisi niitä kiinni. Sorsat lensivät aina välillä kauemmas, mutta Vilkku jatkoi. Onneksi se lopulta kääntyi takaisin.


Vanhemmiten Vilkku ei kuitenkaan enää viihtynyt karkureissuilla kauaa. Kun veimme sen uimaan sen viimeiseksi jääneenä kesänä, se ei enää halunnutkaan mennä syvälle. Kyllä se vähän ui, mutta nuoruusvuosien rämäpäisyys oli kadonnut jonnekin.

Vilkku oli ikään kuin ikinuori koira. Vielä vanhanakin se oli energinen. Kun se alkoi vanhentua, ei sen ikää nähnyt helposti päällepäin. Tai jos näkikin, sen käytös ei ainakaan vastannut sen ikää. Vasta Vilkun viimeisenä kesänä aloin nähdä siinä oikeita vanhenemisen merkkejä. Silloin se makoili jo lattialla, eikä aina huomannut, kun auto ajoi pihaan.

Sen lisäksi, että Vilkku oli energinen ja nuorekas, se oli myös iloinen. Se rakasti omaa laumaansa. Se rakasti saada huomiota, silityksiä ja rapsutuksia ihmisiltä. Ja häntää se heilutti käytännössä aina. Kun häntä osui lattiaan, kuului aina tuttu ääni. Sellainen Vilkku oli aina ollut. Se yritti heiluttaa häntää jopa silloin, kun sen häntään sattui vesihännän vuoksi.

Vilkun viimeisenä kesänä mieleeni hiipi jonkinlainen ajatus siitä, ettei se ehkä enää olisi kauaa täällä. Ja kun lähdin kotikotoa takaisin Helsinkiin, hyvästelin Vilkun. Onneksi tein sen. Ne jäivät viimeisiksi hyvästeiksi. Se oli viimeinen kerta, kun näin Vilkun.


4.9.2018 Vilkun jalat eivät kantaneet, ja se kävi eläinlääkärissä. Sieltä se poistui kuitenkin omin jaloin kipulääkekuurin kera. Kahta päivää myöhemmin, 6.9.2018, Vilkku kuitenkin päästettiin pois kivuistaan. Sen jalat eivät tahtoneet enää kantaa. Oli sen aika jättää tämä maailma.

Vilkku saavutti kunnioitettavan 13 vuoden iän. Se sai elää onnellisen ja tapahtumarikkaan elämän. Se näki kaikki meillä asuneet koirat. Suskun, Pirin, Mirun, Netan ja Murun. Se keräsi rajattoman määrän rakkautta ja huomiota.

Vilkun lähdön jälkeen oli selvää, että lauman kovaäänisin haukkuja oli poissa. Enää missään ei kuulunut tuttua hännänheilutuksen ääntä. Kaikki kotona asuvat koirat syövät ruokansa samoilta paikoilta kuin ennen Vilkun kuolemaa. Mirulle tarjottiin kerran epähuomiossa ruokaa Vilkun vanhalta paikalta, mikä sai Mirun hämmentymään. Sehän oli siinä vaiheessa syönyt ruokansa samassa keittiön nurkassa jo kahdeksan vuoden ajan.

Vilkku oli yksi isoimmista koskaan tapaamistani koirapersoonista. Se oli niin omalaatuinen. Ja kun se lähti, se jätti jälkeensä ison aukon. Aukon, jota yksikään toinen koira ei voi paikata ja jota yhdenkään koiran ei edes tarvitse täyttää. Jokainen koira on yksilö, eikä kukaan tule koskaan olemaan niin kuin Vilkku. Ehkä iloisin koskaan tapaamani koira.

Ei kommentteja

Lähetä kommentti