Kymmenen vuotta sitten heräsin siihen, että äitini kertoi minulle sileäkarvaisen colliemme Pirin kuolleen. Muistan nipistäneeni itseäni kädestä, koska en voinut uskoa sen olevan totta. Olin nähnyt Pirin viimeisen kerran elossa, kun päästin sen yöllä pois huoneestani. Se oli nukkunut totuttuun tapaan avonaisessa häkissään ja halunnut lopulta aamuyöllä toiselle puolelle taloa.
Piri oli jäänyt autolenkillä auton alle. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Vilkku, joka oli vain paria vuotta aiemmin saanut Pirin kaverikseen, oli taas yksin. Piri vietiin tuhkattavaksi ja myöhemmin tuhkat haudattiin ensimmäisen koiramme Suskun haudan lähelle.
Kukaan meistä ei olisi osannut varautua siihen päivään. Piri olisi täyttänyt sen vuoden huhtikuussa vasta kolme vuotta. Vanhan koiran kohdalla osaa ehkä jo varautua siihen, ettei aikaa ole jäljellä paljoa. Mutta Piri oli niin nuori. Eihän kukaan ajattele, että kohta kolmen vuoden ikäinen koira voi kuolla noin vain.
Kaikesta huolimatta päätin mennä sinä päivänä kouluun. Oli perjantai. Meillä oli koulussa halipäivä, koska ystävänpäivä oli viikonloppuna. Halipäivänä tarkoituksena oli halata muita ja kerätä nimiä kaulassa roikkuvaan sydämen muotoiseen lappuun. Siihen ei oikein ollut fiilistä. Jos en aivan väärin muista, meillä olisi ollut perjantaina myös liikuntaa, mutta lähdin koulusta ennen sitä.
Trikkipoika Piri (Final Fantasy's Creative Spirit) syntyi 4.4.2007 ja saapui meille samana vuonna kesän kynnyksellä. Sekarotuinen Vilkku oli tuolloin kaksivuotias. Se oli jäänyt edellisenä syksynä yksin, kun ensimmäinen koiramme Susku oli pitänyt lopettaa.
Vilkku otti pennun hyvin vastaan. Piri sai nukkua sen kyljessä kiinni, ja koirat tulivat muutenkin hyvin toimeen. Vilkku rakasti pentuja ja oli selvästi innoissaan leikkiseurasta. Leikit jatkuivat myös silloin, kun Piri oli kasvanut täysikasvuisen uroscollien mittoihin.
Vilkku otti pennun hyvin vastaan. Piri sai nukkua sen kyljessä kiinni, ja koirat tulivat muutenkin hyvin toimeen. Vilkku rakasti pentuja ja oli selvästi innoissaan leikkiseurasta. Leikit jatkuivat myös silloin, kun Piri oli kasvanut täysikasvuisen uroscollien mittoihin.
Piri rakasti ruokaa. Se oli todella, todella ahne. Se söi melkein mitä tahansa. Se myös tyhjensi ruokakuppinsa aina mahdollisimman nopeasti. Pirillä oli myös paimennusviettiä. Se olisi halunnut paimentaa erityisesti pyöräilijöitä.
Pirin kanssa koin myös ensikosketukseni koiraharrastusten maailmaan. Kävin sen kanssa kahdella koiraleirillä ja neljässä mätsärissä. Mätsärissä Joensuun Mustin ja Mirrin pihalla 2008 sain idean, että haluaisin itselleni sheltin. Se sheltti-idea johtikin myöhemmin ensin Netan ja sitten Bamsen hankkimiseen.
Muistan Piriin liittyen pari kommellusta, jotka olisivat voineet päättyä huonosti. Piri oli muistaakseni noin vuoden ikäinen, kun se lähti Vilkun kanssa karkuteille. Lopulta Vilkku palasi kotiin, mutta Piriä ei näkynyt missään. Etsinnätkään eivät tuottaneet tulosta.
Se herätti totta kai huolta. Ilta vaihtui yöhön ja koira oli yksin ulkona. Taidettiin kaiken lisäksi vielä elää talven ja kevään taitekohtaa. Seuraavana päivänä piti taas mennä kouluun. Tarina sai kuitenkin onnellisen käänteen, kun naapurimme sai Pirin kiinni.
Toinen Pirin kommellus liittyy vahvempiin kipulääkkeisiin, jotka se onnistui syömään salaa. Lääkkeitä se söi siis useampia. Piri sai eläinlääkärin ohjeiden mukaisesti syödä hiilitabletteja, joista osan se söi aivan kuin se olisi syönyt herkkupalan.
Muita erikoisempia tapauksia en muista Pirin lyhyeksi jääneestä elämästä. Sillä olisi ollut vielä koko elämä edessä ja moni asia jäi kokematta. Emme koskaan saaneet nähdä sen kasvavan aikuiseksi tai vanhenevan. Emme koskaan saaneet nähdä sen harmaantuvan yhdessä Vilkun kanssa. Se ei koskaan saanut nähdä Nettaa.
Jos Piri eläisi vielä, se täyttäisi tänä vuonna 13 vuotta. Se olisi vielä täysin mahdollinen ikä. Monena vuonna olen ajatellut samaa. Miten Piri olisi kulloinkin täyttänyt viisi, kahdeksan ja kymmenen vuotta. Kai se korostaa sitä, miten vaikealta tuntuu, kun oma rakas lemmikki kuolee aivan liian varhain.
Pirin kuoleman aikaan elettiin tosiaan sitä vuotta, jonka aikana minulle oli tulossa sheltti. Se oli päätetty jo aiemmin. Samana vuonna Pirin siskolle Emmalle syntyi kuitenkin pentue, jossa oli kaksi pinaa eli pitkäkarvaista lyhytkarvaista collieta. Tämä tarkoittaa sitä, että kaksi sileäkarvaista collieta saa pitkäkarvaisen pennun.
Siitä pennusta tuli Miru. Lähdimme koko perheen voimin hakemaan sitä äitienpäivän kynnyksellä. Olen monta kertaa miettinyt, että jos Piri ei olisi kuollut, ei meillä olisi Mirua. Se olisi jonkun muun koira. Kukaan ei tietenkään voi korvata Piriä, eikä Miru ole mikään Pirin korvike, mutta välillä tämä on tuntunut jopa kohtalon johdattelulta. Olisihan Piri ollut Mirun eno.
Pirin tarinasta kerrottaessa tuntuu, että on pakko mainita muut koirat. On pakko mainita Susku ja Vilkku sekä tietenkin Miru. Ei kai yhdenkään meidän perheemme koiran tarina olekaan erillään muiden koiriemme tarinoista. Lopulta kaikki on yhteydessä kaikkeen.
Vasta jälkikäteen olen tajunnut, etten osannut tuolloin käsitellä Pirin kuolemaa kunnolla. Itkin aluksi paljon, mutta lopulta luulin päässeeni siitä yli nopeammin kuin oikeasti pääsinkään. Ehkä se oli vain jokin suojelumekanismi. Joka tapauksessa jouduin käsittelemään surua sitten myöhemmin. Ehkä en vain osannut tai alitajuisesti edes halunnut kohdata tilannetta silloin. Olihan Suskun kuolema ollut minulle myös valtava kolahdus.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin uskallan sanoa, että aika kai kliseisesti parantaa haavat. Niin se kai menee, vaikka tämän tekstin kirjoittaminen on herättänyt mielessäni myös surun tunteita. Enää se vain ei kumpua varsinaisesta ikävästä, vaan jostain muualta. Ovathan nämä koirien kuolemat aina tunteellisia asioita.
Pirin tapauksessa iso osa surusta on johtunut siitä, miten nuorena se lähti. Totta kai esimerkiksi Vilkun kuolemasta seurasi surua, mutta se oli silti jotenkin helpompaa hyväksyä. Vilkku oli kuollessaan kuitenkin jo 13-vuotias.
Välillä on aika muistella menneitä, jotta voi ymmärtää nykyhetkeä. Nyt oli oikea aika siihen. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tiedän, että varon koiran kanssa liikkuessa autoja ehkä enemmän kuin jotkut muut tekisivät. Mutten halua enää koskaan joutua kokemaan samaa. Enkä usko, että voin koskaan unohtaa Piriä.
Pirin kanssa koin myös ensikosketukseni koiraharrastusten maailmaan. Kävin sen kanssa kahdella koiraleirillä ja neljässä mätsärissä. Mätsärissä Joensuun Mustin ja Mirrin pihalla 2008 sain idean, että haluaisin itselleni sheltin. Se sheltti-idea johtikin myöhemmin ensin Netan ja sitten Bamsen hankkimiseen.
Muistan Piriin liittyen pari kommellusta, jotka olisivat voineet päättyä huonosti. Piri oli muistaakseni noin vuoden ikäinen, kun se lähti Vilkun kanssa karkuteille. Lopulta Vilkku palasi kotiin, mutta Piriä ei näkynyt missään. Etsinnätkään eivät tuottaneet tulosta.
Se herätti totta kai huolta. Ilta vaihtui yöhön ja koira oli yksin ulkona. Taidettiin kaiken lisäksi vielä elää talven ja kevään taitekohtaa. Seuraavana päivänä piti taas mennä kouluun. Tarina sai kuitenkin onnellisen käänteen, kun naapurimme sai Pirin kiinni.
Toinen Pirin kommellus liittyy vahvempiin kipulääkkeisiin, jotka se onnistui syömään salaa. Lääkkeitä se söi siis useampia. Piri sai eläinlääkärin ohjeiden mukaisesti syödä hiilitabletteja, joista osan se söi aivan kuin se olisi syönyt herkkupalan.
Muita erikoisempia tapauksia en muista Pirin lyhyeksi jääneestä elämästä. Sillä olisi ollut vielä koko elämä edessä ja moni asia jäi kokematta. Emme koskaan saaneet nähdä sen kasvavan aikuiseksi tai vanhenevan. Emme koskaan saaneet nähdä sen harmaantuvan yhdessä Vilkun kanssa. Se ei koskaan saanut nähdä Nettaa.
Jos Piri eläisi vielä, se täyttäisi tänä vuonna 13 vuotta. Se olisi vielä täysin mahdollinen ikä. Monena vuonna olen ajatellut samaa. Miten Piri olisi kulloinkin täyttänyt viisi, kahdeksan ja kymmenen vuotta. Kai se korostaa sitä, miten vaikealta tuntuu, kun oma rakas lemmikki kuolee aivan liian varhain.
Pirin kuoleman aikaan elettiin tosiaan sitä vuotta, jonka aikana minulle oli tulossa sheltti. Se oli päätetty jo aiemmin. Samana vuonna Pirin siskolle Emmalle syntyi kuitenkin pentue, jossa oli kaksi pinaa eli pitkäkarvaista lyhytkarvaista collieta. Tämä tarkoittaa sitä, että kaksi sileäkarvaista collieta saa pitkäkarvaisen pennun.
Siitä pennusta tuli Miru. Lähdimme koko perheen voimin hakemaan sitä äitienpäivän kynnyksellä. Olen monta kertaa miettinyt, että jos Piri ei olisi kuollut, ei meillä olisi Mirua. Se olisi jonkun muun koira. Kukaan ei tietenkään voi korvata Piriä, eikä Miru ole mikään Pirin korvike, mutta välillä tämä on tuntunut jopa kohtalon johdattelulta. Olisihan Piri ollut Mirun eno.
Pirin tarinasta kerrottaessa tuntuu, että on pakko mainita muut koirat. On pakko mainita Susku ja Vilkku sekä tietenkin Miru. Ei kai yhdenkään meidän perheemme koiran tarina olekaan erillään muiden koiriemme tarinoista. Lopulta kaikki on yhteydessä kaikkeen.
Vasta jälkikäteen olen tajunnut, etten osannut tuolloin käsitellä Pirin kuolemaa kunnolla. Itkin aluksi paljon, mutta lopulta luulin päässeeni siitä yli nopeammin kuin oikeasti pääsinkään. Ehkä se oli vain jokin suojelumekanismi. Joka tapauksessa jouduin käsittelemään surua sitten myöhemmin. Ehkä en vain osannut tai alitajuisesti edes halunnut kohdata tilannetta silloin. Olihan Suskun kuolema ollut minulle myös valtava kolahdus.
Nyt kymmenen vuotta myöhemmin uskallan sanoa, että aika kai kliseisesti parantaa haavat. Niin se kai menee, vaikka tämän tekstin kirjoittaminen on herättänyt mielessäni myös surun tunteita. Enää se vain ei kumpua varsinaisesta ikävästä, vaan jostain muualta. Ovathan nämä koirien kuolemat aina tunteellisia asioita.
Pirin tapauksessa iso osa surusta on johtunut siitä, miten nuorena se lähti. Totta kai esimerkiksi Vilkun kuolemasta seurasi surua, mutta se oli silti jotenkin helpompaa hyväksyä. Vilkku oli kuollessaan kuitenkin jo 13-vuotias.
Välillä on aika muistella menneitä, jotta voi ymmärtää nykyhetkeä. Nyt oli oikea aika siihen. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin tiedän, että varon koiran kanssa liikkuessa autoja ehkä enemmän kuin jotkut muut tekisivät. Mutten halua enää koskaan joutua kokemaan samaa. Enkä usko, että voin koskaan unohtaa Piriä.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti